Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TÄYDELLINEN RANTAKUNTO JA MITEN SEN OIKEIN SAAVUTTAA (NOPEASTI)?

Kesä on täällä – onko kehosi valmis? Joka kesä koittaa se hetki, jolloin luulen, että suurin osa suomalaisista puunaa kehoaan peilin edessä ja miettii – olenko minä rantakunnossa? Aion puhua aiheesta nyt postauksen verran, mutta voin myös tiivistää vastauksen niille, jotka ovat liian malttamattomia odottamaan loppuun saakka. Lyhyesti ja ytimekkäästi: Olet. Sitten jatketaan niillä perusteluilla.

”How to have a beach body: have a body and take it to the beach”

Kuka sinne rannalle oikein voi mennä? No jokainen kynnelle kykenevä. Kehon rakenteesta, painosta, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä ja sukupuolesta riippumatta meillä jokaisella tulee olla oikeus marssia julkiselle rannalle ja tehdä olomme mukavaksi. Tiedän, ettei tämä ole jokaiselle helppoa ja yksinkertaista – monille tilanne voi olla raastava, ja onkin hyvä miettiä omalle kohdalleen nauttisiko kuitenkin enemmän auringon otosta omalla pihallaan. Siinäkään ei ole mitään väärää, että kuuntelee kehonsa ja mielensä tarpeita. Toisten kehot myös saavat osakseen enemmän huomiota kuin toisten, mikä sekin on epäoikeudenmukaista. Oikeus ja lupa sinne mennä on kuitenkin meistä jokaisella. Tulee oppia blokkaamaan muiden tekemiset ja keskityttävä omaan hyvään oloon – saattaa kuulostaa yksinkertaiselle, mutta sitä se ei ole. Omien ajatusmallien pysyvään muutokseen menee noin kuukausi, ja senkin jälkeen aivojaan on treenattava aika-ajoin. Ei auta yhtenä aamuna todeta peilikuvalleen, että nyt ollaan rantakunnossa. Aivojaan on treenattava jatkuvasti todella sisäistämään, ymmärtämään ja uskomaan se, että oma keho on enemmän kuin oikeutettu kivaan päivään rannalla. Uusien ajatusmallien syöttäminen itselleen ei ole nopeaa, mutta sitäkin palkitsevampaa. Kaikki lähtee sisältä.

Entä mikä minä olen aiheesta puhumaan? Nuori vaalea tyttö S kokoisissa vaatteissa? Tiedostan täysin etuoikeuteni, enkä tahdo jättää sitä huomioimatta. Voin kuitenkin kertoa, että kehosta ja kunnosta riippumatta, rantakunto löytyy useimmiten lopulta jokaiselta oman pääkopan sisältä. Nuorempana olin paljon hoikempi ja vaatekokoa pienempi, mutta mielentilassa, jossa rääkkäsin kehoani eikä mikään riittänyt. Kiinnitin huomiota muiden katseisiin ja ahdistuin rannalla, enkä siksi käynyt sielä ollenkaan. Söin ja liikuin muokatakseni vartaloani olematta koskaan tyytyväinen – aina pystyi olemaan hoikempi ja siten myös ”kauniimpi”. En omannut minkäänlaista itsemyötätuntoa tai ymmärrystä siitä, miten kauaskantoiset seuraukset negatiivisella itsepuheellani olisi. Pitkä tarina lyhyesti: Voisin edelleen etsiä kehostani virheitä ja ongelmia (ja niitä myös löytäisin) tai voin nauttia siitä, että ylipäänsä pääsen rannalle – sekään ei aina ole ollut itsestäänselvyys. Minulla on ollut pitkä tie kehoni hyväksymiseen, enkä siten tahdo vähätellä kenenkään matkaa kohti oman vartalonsa rakastamista. Reitti on rosoinen ja toiset päivät vaikeampia kuin toiset. Etenkin viimeisen kahden vuoden aikana, sairastaessani, olen kriiseillyt. Kehostani on puhuttu minulle todella rumasti ja sitä on kommentoitu paljon, enkä ole saanut kehittää sitä siihen suuntaan, joka kritiikkiä olisi vähentänyt. Onneksi. On täytynyt ymmärtää, että vain minulla on lupa määrittää kehoni, eikä kenelläkään muulla. Muiden sanat heijastavat vain heidän omia epävarmuuksiaan ja päänsisäistä maailmaansa, eivätkä määritä sitä, millainen kehoni on, jos en anna niiden määrittää.

Jos odottaa hyväksyntää ulkopuolelta, sitä ei tule koskaan saamaan, sillä aina on liikaa jollekin. Laihaa haukutaan anorektikoksi, lihaksikasta miehekkääksi, turvotusta epäillään raskausvatsaksi… Jokainen on varmasti kuullut elämänsä aikana kehostaan paljon pahaa, sillä kehosta riippumatta joku keksii aina jotakin negatiivista sanottavaa. Ja juuri tämän takia hyväksyntää tulee hakea itseltään, eikä keltään muulta. 

Jos jotain olen oppinut kuluneiden vuosien aikana niin sen, etten tahtoisi enää koskaan rääkätä kehoani. Keho on väline elää ja hengittää, olla olemassa. Mielestäni on väärin, että meitä painostetaan kiinnittämään niin paljon huomiota nahkaan, johon olemme syntyneet – se on sellainen kuin se on. Tottakai jokainen saa omien tarpeidensa mukaan muokata kehoaan; kunhan muistaa, että kaikki lähtee siitä, että hyväksyy itsensä ensin. Tässä ja tällaisena. Ei dieetin, meikin ja salin jälkeen vaan jo ennen kaikkea sitä. Vaikka tekisit fyysisesti mitä, et tule yhtenä aamuna heräämään ja ajattelemaan että ”jes, nyt mulla on mun unelmavartalo ja olen tyytyväinen” – mielentilan muutos lähtee sisäisten ajatustensa, ei vartalonsa, muokkaamisesta. Muuten et ole tyytyväinen mihinkään lopputulokseen ja kierre sen kuin jatkuu. Liiku ja syö juuri miten tekee sinulle hyvän olon. Kellään ulkopuolisella ihmisellä ei ole oikeutta määritellä sitä, mitä sinun tulisi vartalollesi tehdä tai olla tekemättä. Meistä kenelläkään ei ole, oikeutta määritellä muiden kehoja eikä muilla ole oikeutta määritellä meidän kehojamme. Meidän kehomme on meidän asiamme, tärkeintä on olla siinä itse tyytyväinen. Piste. Kiinnitä myös huomiosi siihen, miten kohtelet muiden kehoja – jos huomaat tuijottavasi tai arvioivasi, ota askel taaksepäin ajatuksiisi ja mieti, miksi ihmeessä koet oikeudekseksesi tehdä näin? Siinäkin voi oppia paljon uutta itsestään ja kenties myös siitä, mitä kriittisyys muita kohtaan kertoo omista kriteereistä.

Kaikki mitä mulla on vain mulla on oikeus määritellä. Se on vain minun asia. Vain minä omistan tämän kehon ja vain minä elän sen kanssa loppuelämäni. Toivottavasti meistä jokainen pääsee jossakin elämänsä vaiheessa tähän ajattelu-tilaan. Tiedän, että itsellänikin on edessä vaikka mitä kehon muutoksia, kipuiluja ja yllätyksiä, mutta uskon ottavani ne jatkossa vastaan armollisemmin ja ymmärtäväisemmin. Tiedän nyt, että tahdon tehdä asioita joista nautin, kehoni kanssa, sen ulkonäöstä riippumatta. Toivon jokaiselle armollista ja positiivista sunnuntaita. Toivottavasti teette niitä asioita, mistä oikeasti nautitte xx

Uimapuku Ginatricot* saatu <3

HAAVEISTA TOTTA – PITÄÄKÖ NIISTÄ PUHUA VAI OLLA KERTOMATTA MUILLE?

Jokaisella meistä on haaveita ja unelmia. Toiset pienempiä, toiset suurempia, mutta haaveita silti – miten ihmeessä niistä saa tehtyä totta? Olen nähnyt ja lukenut monia eri tekstejä aiheen ympäriltä. Useat niistä ovat hehkuttaneet asennetta ”work hard in silence, let success be your voice”, millä viitataan siihen, että haaveistaan ei tule kertoa muille. Sitten epäilijöitään voi hienosti näpäyttää, kun yhtäkkiä päätyykin Suomen presidentiksi. Oma mielipiteeni on se, että jos todella tahtoo saavuttaa unelmiaan, ei tämä missään nimessä ole tehokkain tapa. Selvennän teille tässä postauksessa, miksi ajattelen näin, ja miten minä itse olen tehnyt haaveistani totta.

Ennen uskoin itsekin tällaisiin sanontoihin. Haaveilin salaa ja itsekseni, pidin toiveeni visusti sisälläni. Vasta kun olen alkanut puhumaan toiveistani ääneen, ne ovat alkaneet toteutua salamavauhtia. Olen puhunut työkavereille haaveilevani toimistotilasta, jossa olisi monta bloggaajaa saman katon alla. Nyt löydän itseni kirjoittamasta Content Cornerissa, jossa majailee lisäkseni 12 muuta bloggaajaa. Stylistin assistentiksi pääsin, kun puhuin asiasta muotitapahtumissa, kunnes täydellinen match löytyi. Sain kämppiksen ja unelmakämpänkin samalla taktiikalla – tein kaikille selväksi, etten asuisi enää kauaa yksin ja sitten oli enää ajan kysymys, että joku ystävä tai tutuntuttu ilmoittaisi minulle kaipaavansa kämppistä. Miten ihmeessä nämä asiat olisivat edes onnistuneet, jos olisin pyöritellyt niitä vain omassa päässäni? Ei kukaan olisi osannut lukea ajatuksiani siitä, mistä haaveilen. Ei minua olisi pyydetty kämppikseksi, työkaveriksi tai assistentiksi, jos ihmiset ympärilläni olisivat luulleet minun olevan tyytyväinen siinä missä olen, eikä haaveilevan tällaisista muutoksista. Edes blogiani ei olisi koskaan löydetty jos olisin jatkanut samalla taktiikalla kuin alussa – kertomatta siitä kellekään ja jakamatta sitä missään. Ei kukaan presidenttiydestä haaveilevakaan voi istua kotonaan pyörittelemässä suunnitelmiaan päivät pitkät, ilman, että tuo aikeensa julki. Mistä kukaan tietäisi äänestää tätä, jos tämä ei kampanjoisi ja kertoisi ihmisille tavoitteistaan ja haaveistaan – siitä, mille ideaali tulevaisuus tämän silmissä näyttäisi? Näin hän saa tukijoita, lahjoittajia ja ihmisiä auttamaan eteenpäin – näin hän voi oikeasti menestyä haaveissaan ja löytää ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä.


Mitä kirkkaammin omat tavoitteesi ja haaveesi ovat mielessäsi, sitä todennäköisemmin mielesi kuljettaa sinua niiden toteutumista kohden.

– ja mikäs sen parempi tapa pitää tavoitteensa kirkkaana mielessä, kuin puhua niistä muille.

Tässä pitää kuitenkin olla tarkkana. Älä koskaan puhu haaveistasi lannistajille. Ainoastaan niille tyypeille, joiden tiedät uskovan sinuun. Luin jostain kirjasta esimerkin siitä, keille haaveistaan ei kannata puhua ja se meni jotenkin näin: ”Jos kerrot haaveestasi päästä yrityksen johtoon työskentelemään tutulle, joka ei tunne menestyvänsä elämässään, nauraa tämä sinulle ja sanoo, miten hölmöä tuollaisesta on haaveilla. ”Älä edes yritä”. Kun puolestaan kerrot siitä jollekin, joka on jo tehnyt sen (jollekin yrityksen johtokunnassa) – ottaa tämä sinut tosissaan, kuuntelee sinua, kannustaa, kertoo sen olevan mahdollista ja kenties jopa tukee sinua matkallasi, mentoroi.” En voisi enempää olla samaa mieltä. Opin jo aikaisin blogiurallani, etteivät kaikki ihmiset ympärilläni uskoneet kykyihini – ne muutamat ihmiset jotka systemaattisesti vähättelivät blogiani opin jättämään taka-alalle. Jos olisin kuunnellut heitä liikaa, olisin saattanut heittää hanskat tiskiin ja luopua rakkaasta harrastuksesta, josta on sittemmin tullut myös tulonlähde. Kun puolestaan puhun blogihaaveistani kollegoilleni, saan aina ihanaa tukea ja tsemppiä; he tietävät mikä kaikki on mahdollista ja uskovat minun kykenevän saavuttamaan sen kaiken. Tässä piilee se salaisuus.

Elämästään ei missään nimessä tarvitse karsia ihmisiä sen takia, etteivät kaikki osaa kannustaa. Juju on siinä, että tietää, keille haaveistaan puhua ja keiden kanssa puhua jostakin ihan muusta. Siispä; puhu haaveistasi ääneen, mutta vain niille ihmisille, joiden tiedät uskovan sinuun. Pyydä apua ja tukea ja ole rohkea. Älä vähättele haaveitasi tai itseäsi vaan seiso unelmiesi takana. Tiedä mihin pystyt ja anna myös muiden oppia se. Upeaa viikkoa jokaiselle, toivottavasti tälläkin viikolla kuljet kohti haaveitasi xx

WW: TARVITSEN LEPOA

Tarvitsen lepoa. Tai tarkalleen ottaen, jokainen meistä tarvitsee. On turha kuvitella olevansa jonkinlainen super-ihminen, joka pärjää kolmen tunnin yöunilla ja porskuttaa silti menemään töissä, harrastuksissa ja ihmissuhteissaan menestyksekkäästi. Sellainen ei meistä kukaan ole, eikä onneksi tarvitse ollakaan. Vaikka tahtoisi tehdä tuhatta asiaa, eivät vuorokauden tunnit välttämättä aina riitä – ja se täytyy vain hyväksyä. On harjoiteltava realistinen asenne ja opittava priorisoimaan. Kun jokin epämääräinen flunssanpoikanen tuntui tekevän tuloaan koko viimeviikon päätin ottaa yhden päivän, jonka omistin pelkästään levolle. Nousin sängystä vain syömään. Siinä levätessä kerkesin katsomaan myös Netflixistä minulle paljon suositellun Heal-dokkarin, joka pureutui samaan aiheeseen, mistä olen jo pitkään etsinyt tietoa – mielen voimaan parantumisessa. Dokumentissa kerrottiin, että 80% lääkäriin vievistä taudeista johtuu stressistä; ihmisen mieli ei enää jaksa ja keho alkaa oireilemaan. Tämän takia myös lumelääkkeet ovat niin tehokkaita. Välillä ihmisen riittää parantamaan vain usko siitä, että tämä paranee.

Tärkeintä on laittaa oma hyvinvointi edelle silloinkin, kun se ei ole hauskaa. Vaikka flunssa teki tuloaan, otin silti lauantaina junan Lahteen juhlimaan ystävien kanssa, sillä se tuntui siinä hetkessä todella tärkeältä. Lauloin ja tanssin, mutta lähdin porukasta ensimmäisenä – vaikka meillä oli tajuttoman hauskaa ja juhlat vasta alkamassa, kahdentoista aikaan istuin jo junassa kovaa tahtia kohti Helsinkiä nukkumaan. Aina se oikea asia tehdä ei ole se, mikä tuntuu siinä hetkessä kivalta – se ei silti tarkoita, etteikö se olisi kannattavaa pitkällä tähtäimellä. Ajattelin asian näin: joko hauskaa tänään ja sängyssä koko ensi viikon, tai tylsää lepoa nyt ja aktiivinen seuraava viikko – päätös oli lopulta todella helppo. Sain itseni pidettyä sängyssä koko sunnuntain, ja olin itseeni todella tyytyväinen (minä kun en mitenkään nauti tällaisesta loikoilusta). Tällä kertaa osasin tietoisesti keskittyä hyvinvointiini ja antaa kehoni palautua – ja tein sen ajoissa. Se jos mikä on todella suurta. Itsensä edelle laittaminen ei aina ole kaikista helpointa, mutta se on lähes aina oikea ratkaisu. Kun heräsin tähän viikkoon virkeänä ja ilman päänsärkyä, tiesin, että päätökseni kannatti. Nyt on keskiviikko ja voin edelleen hyvin, flunssanpoikanen on tiessään. Toivottavasti voit palata tähän tekstiin ensikerran, kun tuntuu, ettei levolle ole aikaa. Minä ainakin yritän. xx

Pics: Selma Pöntinen

MITKÄ OVAT PUKEUTUMISEN SÄÄNNÖT?

Liian usein taivumme noudattamaan sitä mitä meiltä odotetaan. Yleensä täysin huomaamattamme, automaatilla. Mietimme, mitä muut ajattelevat tai sanovat meistä – mitä mieltä yhteiskunta on siitä, keitä me olemme ja mitä me edustamme, miten ilmaisemme itseämme. Tämä ei päde vain musiikkimakuun, pukeutumiseen, liikkumiseen ja muihin itsensä ilmaisun keinoihin vaan koko identiteettiin, myös sisäiseen maailmaan. Itsevarma, kova mies ja naisellinen nainen ovat vain muutamia ongelmallisia identiteettejä, joita meille tuputetaan. Usein pienentelemme itseämme mahtuaksemme johonkin muottiin, johon emme välttämättä edes tietoisesti pyri – esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa moni miettii, miten antaa vastapuolelle itsestään tietynlainen kuva. Tämä jos mikä on harmillista, sillä silloin aito läsnäolo ja kohtaaminen kärsii.

Minusta pukeutumiselle asetetaan liikaa sääntöjä. Ymmärrän juuri ja juuri pukukoodin työpaikoilla, mutta kun mennään niiden ulkopuolelle, maailmaan jossa ei ole rajoja, mikä tekee meistä niin rajoittuneita? Pukeudumme mustaan sillä ”se sopii kaikille”, emmekä tahdo kerätä katseita kaduilla. Kyselemme tuttavilta, mikä on liikaa ja voiko tämän laittaa päälle – kaipaamme hyväksyntää jopa siihen mitä vaatekaappiimme ostamme. Mustiin pukeutumisessa tai mielipiteen kysymisessä ei itsessään ole mitään väärää. Ongelma on se, jos kaipaa toisten hyväksyntää omiin pukeutumispäätöksiinsä – jos ei rohkene laittaa päälleen sitä mitä todella tahtoo, ja itseilmaisu kärsii. Tämä on sitä samaa, mistä puhuttiin postauksessa kuka ohjaa elämääsi? Kun antaa ulkopuolisten määritellä itsensä jää helposti vain varjoksi siitä ihmisestä, joka täydessä potentiaalissaan voisi olla. Nuorena muodostin vaatekaappini siltä pohjalta, mikä olisi suosittua ja muiden silmissä coolia. Tässä iässä puolestaan hankin ja laitan päälle vaatteita, jotka tuovat onnellisuutta minulle, nyt ja tässä hetkessä. Ulkopuolisten mielipiteet saavat siinä kohtaa paljon pienemmän painoarvon, kun on varma siitä, mikä itselle tuo iloa.

Välillä tekee meille jokaiselle terää pysähtyä miettimään – kuka minä todella olen ja mistä minä todella nautin – ketä minulla on tarve miellyttää? Entä miten ilmaisisin itseäni jos tietäisin, ettei kukaan katsoisi minua pitkään tai välittäisi? Upeaa viikonloppua jokaiselle xx

Pics: Joanna Suomalainen

Tilaa ilmoitukset uusista Shades of Scandi blogijulkaisuista suoraan sähköpostiisi. 

Vieritä ylös