Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

YHTEISÖN TUKI

Tämän vuoden unelmakartalla korostui sana, jonka myös aamulla Lempeys-korttipakasta nostin. Yhteisö. En usko, että minusta olisi koskaan työskentelemään täysin yksin. Osana työporukkaa olen niin paljon parempi journalisti, bloggaaja ja ihminen. Nautin työstäni, inspiroidun, opin ja ymmärrän, kun ympärilläni olevat ihmiset tukevat tekemistäni ja ovat valmiina pallottelemaan ajatuksistani. Välillä pelkkä hyvä energia huoneessa riittää puskemaan minut parhaimmilleni. Toki kirjoitan, editoin ja teen muuta työhöni liittyvää täysin yksin ja itsenäisesti – mutta yksin kotona se ei onnistu.

Luulin pitkään, etten tarvitse yhteisön tukea. Että voin itse olla itseni ainut motivaattorini ja tehdä itsenäistä työtä läppärillä sängyssä. Tämä on sitä aikaa, kun ajattelin vielä, ettei haaveista kannata kertoa ääneen. Sittenpähän näytän muille kun vihdoin kovalla yksinäisellä työlläni onnistun. Jos puhun tavoitteistani niitä pilkataan, ne varastetaan tai minut lytätään. Kukaan ei kuitenkaan kannustaisi minua, jos tietäisi miten korkealle tähtään.

Nyt istun blogitoimistollamme hymyillen. Pallottelin juuri ajatuksia kollegan kanssa, joka motivoi minua sanoillaan ihan valtavasti. Tässä tilassa puhun haaveistani ääneen, eikä niille naureta. Olen puhunut niistä itse asiassa jo vuoden ja saavuttanut pian kaiken sen, mihin olen Suomessa tähdännyt. Minä olen juuri siinä, mistä alkujani haaveilin. Sen lisäksi olen sellaisessa tilassa, jossa minua motivoidaan. Sen sijaan, että minua epäiltäisiin, kuten aiemmin elämässäni, oikeassa ympäristössä minua työnnetään eteenpäin kahta kauheammin. Unelmiini ja minuun uskotaan. Huomaan, että olen tietoisesti ja tiedostamatta viime vuosina ympäröinyt elämäni ihmisillä, jotka ovat jo toteuttaneet haaveensa ja tietävät, että kaikki on mahdollista. Se on taianomaista. Tällaisella ympäristöllä ja tällaisilla ihmisillä tahdon ympäröidä itseni loppuelämäni. Tässä on hyvä ja voimaantunut olo.

Kuvat: Vilma P.

KUIN SYKSYLLÄ

Uskokaa tai älkää, nämä kuvat on otettu viime viikolla. Siis tammikuussa, keskellä Suomen ”talvea”. Siinä missä toisia poikkeuksellisen lämmin sää saattaa ilahduttaa, minua se huolestuttaa niin paljon, että pelkkä asian ajatteleminenkin ahdistaa. Poikkeukselliset sääilmiöt, kuten Norjan talven lämpöennätykset ja kuivuuden ja kuumuuden ruokkimat Australian maastopalot ovat toivottavasti pakottaneet skeptikotkin uudelleenmiettimään ilmastonmuutoksen todellisuutta. On pelottavaa ajatella, että esimerkiksi maailman vaikutusvaltaisimpiin maihin kuuluvien Yhdysvaltojen johtaja ei usko ilmastonmuutokseen, eikä koe tarvetta tehdä päätäntätason muutoksia. Enää ei riitä pelkkä hiilineutraalius, vaan pitäisi päästä kovaa kohti hiilipositiivisuutta. Siinä vasta päättäjille tavoitetta, ympäri maailman. Politiikan näkökulmasta elämme niin mielenkiintoista (pelottavaa) aikaa, että on kieltämättä aika mahtavaa olla politiikan ja viestinnän opiskelija, kun luennoilla pystytään käsittelemään ajankohtaisia aiheita. Enää ei harmita, että kevään kurssit ovat lähes kokonaan politiikkapainotteisia.

Juuri nyt pelottaa, onko jo liian myöhäistä. Tuleeko vihreistä talvista seuraaville sukupolville normaali asia ja lumesta pelkkä muisto? Tuleeko juomakelpoisen veden kriisi jo meidän elinaikanamme? Synnyttääkö ilmastonmuutos pakolaiskriisin seuraavina vuosikymmeninä? Nämä ovat osa niistä syitä, miksi jokaisen pitäisi puhua aiheesta epätäydellisyydestään huolimatta ja tehdä arjessaan niitä muutoksia, mitä voi. Jos jokainen ajattelee, ettei mitenkään voi vaikuttaa, ei kukaan tee mitään. Yhtä täydellisestä vihreää kuluttajaa parempi on kymmenen epätäydellistä. Näihin ajatuksiin. Toiveikasta viikkoa jokaiselle x


Lisää aiheesta:
Muodikkuus maksaa?
Helsingin parhaat kirpputorit keskustan tuntumassa
Teenkö tarpeeksi?
Älä osta mitään -päivä
Suurin asia, minkä voit tehdä ilmaston eteen

OUTFIT:
SCARF – Marja Kurki
EARRINGS – Bik Bok*
BAG – Furla
SHIRT – Kappahl*
SHOES – Adidas
COAT & PANTS – Borrowed

Pics: Roosa Mononen

MIKSI ON NIIN HEMMETIN VAIKEAA PITÄÄ TAUKOA?

Istuin juuri blogitoimistollamme Content Cornerissa 9 tuntia, ensin aamupäivän Kriseldan ja sitten iltapäivän Vilman kanssa. Tässä ajassa en saanut paljoa aikaiseksi. Muutaman videon ladattua ja kuvat editoitua. Tuskin ollenkaan tekstiä. Molemmille naisille kerroin ongelmastani: että nyt uuvuttaa kaikki syksyn suorittaminen ja tämä kirjoittaminen ei ihan lähde vetämään. Pää lyö tyhjää vaikka kuinka tuijottaisin ruutua, enkä rehellisesti sanottuna tiedä onko minulla järkevää sanottavaa. Molemmat naiset olivat samaa mieltä: nyt pientä lomaa ja vähän rennompaa meininkiä. Takaisin sitten uudella energialla. Yliviivasin illalla tulevat postaukset kalenterista. Miksi hemmetissä on niin helppoa kertoa toisille, mikä on oikein ja sitten on niin vaikea noudattaa itse samoja neuvoja?

Huomaako kukaan, kun poistelen viikonlopuiksi Instagrammia tai päivitän blogin vain kerran viikossa? No tuskinpa. Silti sitä itse ajattelee olevansa jotenkin huonompi somettaja, kun ei jaa kokoajan elämäänsä. Vaikka enhän siitä kaikkea jaa silloinkaan, kun somet puhelimesta löytyy. Tahtoisin ottaa rennompaa otetta meininkiini, mutta jostain syystä takaravossa on sellainen pieni paha ääni, joka kieltää lomat ja syyttää laiskaksi. Tehtäväni onkin opetella siitä eroon ja panostaa sisältöön silloin, kun siihen on energiaa. Onneksi on ihania työkavereita, jotka välittävät jaksamisestani ja ymmärtävät ajatukseni. Ja sitten ovat tietysti omat tekstini sekä päiväkirjassa, että täällä, jotka muistuttavat liian suorittamisen seuraamuksista.

Pidin viikon loman uutena vuotena ja sain sen jälkeen kaikki työt tehtyä päivässä. Mieli vaatii välillä irtioton jotta se jaksaa suoriutua. Niin se vain on. Tähän postaukseen aion palata ensi kerran, kun koen ettei ole aikaa lomailla. Armollista, levon täyteistä viikkoa jokaiselle xx

Pics: Joanna Suomalainen

3 X 12-TUNTINEN TYÖPÄIVÄ


Otsikko kertookin jo kaiken oleellisen – viimeaikoina on todellakin pitänyt kiirettä. Jos sielä joku uusi lukija tätä lueskelee, niin olen tosiaan yhtäaikaisesti yliopistossa, työharjoittelussa ja kevytyrittäjänä somejeni kanssa. Minua hävettää myöntää, millaista työviikkoa olen viimeaikoina vetänyt – ennen kaikkea se hävettää myöntää itselleni. Eikö siitä ole vasta vuosi, kun lupasin itselleni ettei enää koskaan näin? Välillä toivoisi, että olisi joku ulkopuolinen ihminen, joka vetäisi rajat puolestani. Se tässä ”aikuisuudessa” ja yrittäjyydessä kuitenkin on, että minä itse olen ainoa, joka on vastuussa ajankäytöstäni ja siitä, lepäänkö vai enkö.




Muutama viikko sitten minulla oli ”vapaa” viikonloppu, jona päädyin kuitenkin jatkamaan 12-tuntisten työpäivien putkeani koska, no, pystyin. Vasta maanantaina heräsin ajattelemaan, ettei tämän pitänyt mennä ihan näin. Tällaisessa työmäärässä ei ole mitään ylpeilyn aihetta. Minua suorastaan suututtaa tämän päivän kiirekulttuuri, jossa stressiä pidetään hyveenä ja ihminen on tarpeellinen vain, kun sillä on kiire. Eikä ole. Ihminen on ihan yhtä arvokas ja tarpeellinen silloin kuin se lepää ja rentoutuu. Eikä kenestäkään ole antamaan kaikkeaan, jos välillä ei pysty palautumaan. Vasta tässä kohtaa elämää pystyn rehellisesti sanomaan, että olen iloinen, että aikanaan koin burnoutin. Ilman sitä en tajuaisi rajojani ja osaisi kieltäytyä – olisin tälläkin hetkellä varmasti ihan veto pois. Nyt olen kaiken hulinan keskellä ottanut aikaa myös itselleni. Nukkunut paljon, syönyt hyvin, käynyt Neurosonic-hoidoissa palautumassa ja puhunut terapeuttini kanssa. Harmittaa, että olen jälleen näin kiireisessä elämäntilanteessa, mutta osaan suhtautua siihen nyt ohimenevänä ja väliaikaisena, mitä se onkin. Ja vedettyäni kolme päivää putkeen 12-tuntiset työpäivät tein itselleni lupauksen – ei enää pitkään aikaan näin. Kivaa ja armollista viikkoa jokaiselle xx



OUTFIT:
COAT – Kappahl*
GLOVES – 2ndhand
DRESS – borrowed
SHOES – Zara
HAT -H&M


Pics: Joanna Suomalainen

Vieritä ylös