KUIN SYKSYLLÄ

Uskokaa tai älkää, nämä kuvat on otettu viime viikolla. Siis tammikuussa, keskellä Suomen ”talvea”. Siinä missä toisia poikkeuksellisen lämmin sää saattaa ilahduttaa, minua se huolestuttaa niin paljon, että pelkkä asian ajatteleminenkin ahdistaa. Poikkeukselliset sääilmiöt, kuten Norjan talven lämpöennätykset ja kuivuuden ja kuumuuden ruokkimat Australian maastopalot ovat toivottavasti pakottaneet skeptikotkin uudelleenmiettimään ilmastonmuutoksen todellisuutta. On pelottavaa ajatella, että esimerkiksi maailman vaikutusvaltaisimpiin maihin kuuluvien Yhdysvaltojen johtaja ei usko ilmastonmuutokseen, eikä koe tarvetta tehdä päätäntätason muutoksia. Enää ei riitä pelkkä hiilineutraalius, vaan pitäisi päästä kovaa kohti hiilipositiivisuutta. Siinä vasta päättäjille tavoitetta, ympäri maailman. Politiikan näkökulmasta elämme niin mielenkiintoista (pelottavaa) aikaa, että on kieltämättä aika mahtavaa olla politiikan ja viestinnän opiskelija, kun luennoilla pystytään käsittelemään ajankohtaisia aiheita. Enää ei harmita, että kevään kurssit ovat lähes kokonaan politiikkapainotteisia.

Juuri nyt pelottaa, onko jo liian myöhäistä. Tuleeko vihreistä talvista seuraaville sukupolville normaali asia ja lumesta pelkkä muisto? Tuleeko juomakelpoisen veden kriisi jo meidän elinaikanamme? Synnyttääkö ilmastonmuutos pakolaiskriisin seuraavina vuosikymmeninä? Nämä ovat osa niistä syitä, miksi jokaisen pitäisi puhua aiheesta epätäydellisyydestään huolimatta ja tehdä arjessaan niitä muutoksia, mitä voi. Jos jokainen ajattelee, ettei mitenkään voi vaikuttaa, ei kukaan tee mitään. Yhtä täydellisestä vihreää kuluttajaa parempi on kymmenen epätäydellistä. Näihin ajatuksiin. Toiveikasta viikkoa jokaiselle x


Lisää aiheesta:
Muodikkuus maksaa?
Helsingin parhaat kirpputorit keskustan tuntumassa
Teenkö tarpeeksi?
Älä osta mitään -päivä
Suurin asia, minkä voit tehdä ilmaston eteen

OUTFIT:
SCARF – Marja Kurki
EARRINGS – Bik Bok*
BAG – Furla
SHIRT – Kappahl*
SHOES – Adidas
COAT & PANTS – Borrowed

Pics: Roosa Mononen

MIKSI ON NIIN HEMMETIN VAIKEAA PITÄÄ TAUKOA?

Istuin juuri blogitoimistollamme Content Cornerissa 9 tuntia, ensin aamupäivän Kriseldan ja sitten iltapäivän Vilman kanssa. Tässä ajassa en saanut paljoa aikaiseksi. Muutaman videon ladattua ja kuvat editoitua. Tuskin ollenkaan tekstiä. Molemmille naisille kerroin ongelmastani: että nyt uuvuttaa kaikki syksyn suorittaminen ja tämä kirjoittaminen ei ihan lähde vetämään. Pää lyö tyhjää vaikka kuinka tuijottaisin ruutua, enkä rehellisesti sanottuna tiedä onko minulla järkevää sanottavaa. Molemmat naiset olivat samaa mieltä: nyt pientä lomaa ja vähän rennompaa meininkiä. Takaisin sitten uudella energialla. Yliviivasin illalla tulevat postaukset kalenterista. Miksi hemmetissä on niin helppoa kertoa toisille, mikä on oikein ja sitten on niin vaikea noudattaa itse samoja neuvoja?

Huomaako kukaan, kun poistelen viikonlopuiksi Instagrammia tai päivitän blogin vain kerran viikossa? No tuskinpa. Silti sitä itse ajattelee olevansa jotenkin huonompi somettaja, kun ei jaa kokoajan elämäänsä. Vaikka enhän siitä kaikkea jaa silloinkaan, kun somet puhelimesta löytyy. Tahtoisin ottaa rennompaa otetta meininkiini, mutta jostain syystä takaravossa on sellainen pieni paha ääni, joka kieltää lomat ja syyttää laiskaksi. Tehtäväni onkin opetella siitä eroon ja panostaa sisältöön silloin, kun siihen on energiaa. Onneksi on ihania työkavereita, jotka välittävät jaksamisestani ja ymmärtävät ajatukseni. Ja sitten ovat tietysti omat tekstini sekä päiväkirjassa, että täällä, jotka muistuttavat liian suorittamisen seuraamuksista.

Pidin viikon loman uutena vuotena ja sain sen jälkeen kaikki työt tehtyä päivässä. Mieli vaatii välillä irtioton jotta se jaksaa suoriutua. Niin se vain on. Tähän postaukseen aion palata ensi kerran, kun koen ettei ole aikaa lomailla. Armollista, levon täyteistä viikkoa jokaiselle xx

Pics: Joanna Suomalainen

ELÄMÄNTILANNE JUURI NYT – REHELLISESTI

”Miten sä oikein jaksat ton kaiken?”. Tätä kysymystä kuulen usein, ja välillä esitän sitä myös itsellenikin. Miten mä oikein jaksan tän kaiken? Käyn yliopistoa, kirjoitan freelancerina muotijuttuja, sometan työkseni ja vietän pitkiä työpäiviä Fokus Median katon alla tekemässä some-prokkista muotilehdille. Usein viikon tunnit eivät tunnu riittävän: neljä päivää yliopistolla, kolme päivää Fokuksella, kaksi päivää Content Cornerilla ja loput hommat kotona. Minun puolestani viikossa saisi olla ainakin kymmenen päivää. Ympäri kellon työskentelyä helpottaa se, että rakastan täydestä sydämestäni kaikkea mitä saan tehdä. En kuitenkaan tahdo valehdella: arki kaikkien näiden asioiden ympäröimänä ei usein ole laisinkaan helppoa. Se vaatii kompromisseja ja usein vapaa-ajasta luopumista. Silloin kun en ole töissä tai koulussa ajattelen töitä tai koulua, ja ainut paikka jossa todella pääsen niistä irti on kuntosali. Välillä väsyttää niin, etten pysty keskittymään mihinkään kunnolla.

On päiviä, jolloin ajattelen, että kunpa saisin vain blogata. Sitten on niitä, kun mietin, että voisinpa vain käydä yliopistoa. Ja sitten niitä, jolloin mietin, että voisin elää loppuelämäni onnellisena kirjoittaen vain Cosmopolitanille. Ja sitten, kerran muutamassa viikossa on niitä päiviä, kun en tahdo nousta sängynpohjalta ollenkaan – ”minä lopetan kaiken, minä en enää jaksa, tämä oli tässä”. Uuvuttaa. Silloin haaveilen vain pitkästä lomasta ja päivän viettämisestä sängyssä. Tiesin kuitenkin, mihin lupauduin siihen lupautuessani. Siihen, että arkeni on nyt tällaista, ja usein kotiin päästyäni en tahdo muuta, kuin kaatua sänkyyn ja tuijottaa sarjaa. Se on juuri nyt ihan ok. Ennen en sallinut itselleni moista ”laiskottelua”. Nyt tiedän, että mieleni ja kehoni tahtovat nollata, jos aion jaksaa seuraavankin päivän. Se on sallittava. Lohduttaudun usein siihen ajatukseen, että tämä on nyt vain tällainen elämäntilanne. Samalla, en tahtoisi tämän koskaan loppuvan. Pelkään, etten aina saa tehdä täysiä päivä asioita joita rakastan. Siksi pyrin samalla nauttimaan tästä kaikesta parhaan kykyni mukaan. Välillä havahdun kesken työpäivän siihen, että wau, mä saan tehdä näin siistejä juttuja. Koen kiitollisuuden tunteita päivittäin, enkä pidä niitä itsestään selvyyksinä.


Viimeisen puoli vuotta toimintasuunnitelmani on ollut tämä: kaikkea vähän vähemmän. Kompromisseja itseni kanssa. Oikaise siellä missä voit (siivoaminen, kokkaaminen, laittautuminen…). Lopeta deittailu. Hellitä arvosanoista. Käy vanhempien luona palautumassa aina kun mahdollista. Näe kavereita vain rentojen koti-iltojen merkeissä. Ole armollinen. Panosta siihen, mitä sydän milloinkin sanoo. Ne ihmiset, joiden on tarkoitus olla elämässäsi kyllä ymmärtävät tällaisetkin ajanjaksot – muista silti välillä kysellä kuulumisia ja käydä yhdessä palauttavilla kävelyillä. Armollista viikkoa jokaiselle. xx

Outfit:
Coat – Bikbok
Bag – Furla
Jeans – Ginatricot*
Earrings – Bikbok*
Shoes – Mango
Belt – Sand
Sweater – Reserved

Pics: Roosa Mononen <3

HILJAISTA

Tänään tulin toimistolle, mutten oikeastaan muista, miten tänne päädyin. Koko aamu oli hiljainen vaikka musiikki pauhasi jatkuvasti. Minä kuulin ajatukseni aivan liian selkeästi. Kävelymatkan kolmas aate piristi hieman olisipa ihana ostaa kotiin kukkia.

Kolmessa tunnissa toimistolla tuntui, etten saanut aikaiseksi juuri mitään. Tuijotin vuoroin toimiston seinää ja vuoroin tätä näyttöä, johon teksti syntyi hitaasti, vaikka sormeni näppäilivät tauotta.

Taidan olla valmis tämän vuoden kanssa. Heittämällä se on kuulunut elämäni parhaisiin, enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Olen saanut niin paljon ja luopunut asioista kiitollisena. Kuitenkin, juuri nyt, tahtoisin maata muutaman viikon sängyn pohjalla ja nukkua – kömpiä kolostani jouluksi ja toivottamaan uudet vuodet. Palata sitten keväällä uudella energialla.

Kaamosaikana motivaation ylläpitäminen on minulle haastavaa, ja vaikka tämä talveen kuuluva jatkuva juhliminen on ihanaa, heijastuu se energiatasoissani. Koko alkutalven on ollut niin valtavan kiireistä, että sähköpostilaatikkoni on pullollaan, kalenteri sekaisin ja olo kaikkensa antanut.

Vaikka tuntuu sille ettei minulla ole mitään sanottavaa juuri nyt, niin nämä lauseet muodostuivat näytölle. Päätän lähteä rentoutushoitoon ja siitä kotiin lepäämään. Ehkä haen töiden jälkeen sen kukkakimpun. Puhelimeen tuli nimittäin juuri viesti, että siskoni hyväksyttiin opiskelijavaihtoon.

Pics: Joanna Suomalainen

Vieritä ylös