Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ON THE ROAD

Heippa tyypit! Täällä kirjoittaa menneisyyden Roosa; päätin nimittäin ensi kertaa (!!!) ajastaa itselleni postauksen. Koitan tämän roadtripin ajan olla pienessä irtiotossa työjutuista, ja siksi poistinkin työsovellukset puhelimesta ja jätin läppärin kotiin. (Instagram-storyt päivittyvät edelleen – niitä pääset seuraamaan tästä!). Luonnonhelmassa pitää ehdottomasti ottaa iisimmin ja jättää kiireet kaupunkiin + rakastan kirjoittaa ajatuksiani paperille, joten muistiinpano-vihko on pakattu messiin. Tässä kohtaa viikkoa ollaan luultavasti (toivottavasti) jo nauttimassa olostamme Kalajoella. Toivottavasti matkaan tuli pakattua mukaan kaikki tarpeellinen – jos, niin teen teille takuulla postausta siitä, mitä pakata mukaan kun itse lähdette reissuun! Tätä postausta siivittämään päätin kerätä muutamia lempi-kuviani viimekesältä. Nyt ei muuta kuin ihanaa viikon jatkoa jokaiselle ja palataan pian, näillä näkymin saavun kotiin sunnuntaina! xx

//Hi guys! This post is created by Roosa from the past – I finally decided to try and time a post, so I can stay away from the work-stuff on this roadtrip! I deleted most of my apps, left my laptop at home and packed with me a notebook and a pen to make my notes old school (which I love!). When you’re enjoying the nature you should definitely take it easy and leave all the hurry in the city. At this point of the week I hope we’re already enjoying ourselves at Kalajoki (you can still follow the journey on my Instagram stories). I hope I managed to pack all the necessities, and if so, I will be sure to make you guys a post on what to pack if you get inspired to do a little tour on Finland. These pics are some of my favorite shots from last summer, hope to gain some as great this one. Now I’m hoping you all have an amazing week and I’ll get back to you soon, I should be home on Sunday! xx

MITEN SAADA PAREMPI ITSETUNTO?

Itsetunnon parantaminen ja vahvistaminen on ollut minulle aikaa vievä prosessi. Nuorempana olin todella riippuvainen siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Myöhemmin elämässäni ymmärsin, että jos itsetuntonsa rakentaa täysin muiden ihmisten varaan, ei koskaan ole kylläinen. Jatkuva hyväksynnän hakeminen ja ulkoa käsin ohjautuminen on uuvuttavaa mielelle, eikä tuo elämään mitään lisää. Kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena kuin on. Mietin nuorempana, että hyväksyn itseni sitten kun. Sitten kun olen kauniimpi, laihempi, halutumpi ja suositumpi. Sitten kun saan ympäriltäni entistä enemmän suitsutusta ja hyväksyntää – sitten kun olen muiden silmissä täydellinen. Minulle valaistuminen tapahtui eräs ilta, kun kuuntelin puhetta itsensä rakastamisesta. Siinä puheessa sanottiin lause jonka olen kuullut niin monta kertaa ennenkin; on hyväksyttävä itsensä juuri näin kuin on, sillä hetkellä kun kuuntelee tätä puhetta. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun se todella kolahti, ja kovaa. Makasin silloin sängyssä tuntien itseni todella epäviehättäväksi (hiukset pesemättä, meikinjämiä naamassa, vatsa turvoksissa you know the drill) ja koin jonkin valaistuksen. Minun on hyväksyttävä itseni juuri näin. Ei sellaisena mikä olen huomenna laittautuneena, tai mikä ihminen haaveilen tulevaisuudessa olevani vaan likaisine hiuksineni ja turvonneine vatsoineni. Tällaisena kuin olen tässä hetkessä. Miten monta vuotta menisikään hukkaan jos aina janoaisin jotain lisää, jotta voisi arvostaa itseään. Loputon tulevan jahtaaminen ei ainakaan tee kellekään parempaa itsetuntoa tässä hetkessä.

On hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on, tässä hetkessä, kun luet tätä, kaikkine virheineen ja erheineen. Ei odotettava jotakin huomista, joka ei välttämättä saavu.

Parempi, kauniimpi, viisaampi, hoikempi sinä saattaa hyvinkin odottaa jossakin hamassa tulevaisuudessa, mutta se ei ole se ihminen joka olet tänään. Tärkeintä on hyväksyä itsensä koko matkan ajan.

On hyvä miettiä, mikä minun itsetuntoani on alkujaan edes syönyt? Omalla kohdallani lista on tämän näköinen: Muiden mielipiteiden ajatteleminen, muutama ihmissuhde joissa minua ei arvostettu sellaisena kuin olin, oma vaativuus. Nyt kun jälkikäteen miettii, näistä kaikista olisi voinut hankkiutua eroon jo paljon aiemmin. Itsetunnolleni on tehnyt hyvää kaikki ne rakastavat ja tukevat ihmissuhteet, jotka todistavat minulle jatkuvasti, että olen maailman paras tyyppi silloinkin kun itken. Lisäksi tapasin erään terapeutin, joka osasi herätellä minua ja hyvin. Hän kyseenalaisti uskomuksiani suoraan ja haastoi todella negatiivisia ajatuksiani, pelkäämättä provosoida – hänen suorat sutjautuksensa toimivat kertaheitolla. Välillä tarvitsee vain jonkun ulkopuolisen ravistelemaan. Nykyään tiedän olevani hyvä ja hyväksyttävä tässä hetkessä, tällaisena – sängynpohjalla ja väsyneenäkin. Tiedän myös oman arvoni ja sen, että jos vielä kohtaisin jonkun jolle en kelpaa, ei minulla olisi mikään tarve miellyttää. Riitän itselleni juuri näin, enkä tarvitse ihmisiä ympärilleni jotka eivät ajattele minusta samoin.

En voi vielä itsekään sanoa, että olen täysin maalissa, mutta tänä päivänä minua eivät ulkopuoliset kommentit hetkessä hetkauta, kuten olen jo aiemmin kirjoittanut. Sisäiset sitten taas sitäkin enemmän ja siksi omaan sisäiseen dialogiinsa onkin kiinnitettävä paljon huomiota. Olen mollannut itseäni kaksin käsin nuoruus-vuosinani ja jotkin ajatusmallit vain juurtuvat. Tärkeintä on saada itsensä kiinni, kun mollaa itseään. Hyvä harjoitus itseensä tutustumiseen on meditointi. Laita ajastin 5 minuutin päähän ja sulje silmät. Koita keskittyä tarkkailemaan ajatuksiasi tämä viisi minuuttia ja huomaa, millaisia asioita mieleesi ponnahtaa. Sellaista mitä ei tiedosta ei myöskään voi korjata – siksi omiin ajatuksiinsa on tutustuttava, jotta niitä voi kehittää! Mieti omia vahvuuksiasi, kykyjäsi, asioita jotka tekevät onnelliseksi, etenkin silloin kun tuntuu, ettei olosi ole parhaimmillaan. Ota vastuu omasta elämästäsi ja päätöksistäsi. Opettele sanomaan ei ja kyllä silloin kun haluat. Mitä paremmin tiedostat ajatuksesi ja mitä rehellisempi niistä olet, sitä nopeammin itsetuntosi myös kasvaa ja kehittyy.

Mitä mukavampi sinulla on omassa kehossasi ja päässäsi, sitä enemmän vedät puoleesi myös samanhenkistä porukkaa. Eilen kävelin Aleksanterinkatua päästä varpaisiin leopardiasussa, vaaleanpunaisine hiuksineni ja minut pysäytti mies, jonka mielestä näytin aivan upealta. Juteltiin siinä kymmenisen minuuttia ja tajusin, että mitä anteeksipyytelemättömämmin olen oma itseni, sitä varmemmin saan myös elämääni samanhenkisiä ihmisiä. Minun ei tarvitse olla täydellinen ja jokaisen silmää miellyttävä ollakseni paras versio omasta itsestäni. Tai edes olla se paras versio hyväksyäkseni itseni – kaikki lähtee meistä itsestämme. Kyllä mietin siinä kohtaa, kun tällä lookilla Kiasman portailla ihmisten näytillä kuvattiin, että olen tullut pitkän matkan siitä nuoresta epävarmasta ihmisestä, jota muiden mielipiteet niin kovasti heiluttivat. Kauneinta on huomata kasvu niin itsessään, kuin muissakin. Kaunista päivän jatkoa jokaiselle xx

Pics: Laura

EXACTLY A YEAR SINCE

Hei kaikki ja ihanaa Itsenäisyyspäivää!♥ Minulle tämä päivä meinaa itsenäisen Suomen juhlimisen rinnalla, myös hieman jotakin muuta. Tänään on tasan vuosi siitä, kun aloin vuoden mittaisen kamppailun terveyteni kanssa. Kun kuljimme vuosi sitten ystäväni kanssa kohti kauppatoria katsomaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi järjestettävää ilotulitus-spektaakkelia, kerroin, että minulla on hieman outo olo. Puoli tuntia myöhemmin, rakettien pauhatessa taivaalla, samainen ystävä teki kaikkensa saadakseen kannettua tärisevän ruumiini taksiin. Silloin en vielä ymmärtänyt mitä tuleman piti, mutta vietettyäni seuraavat viikot tutkimuksissa ja eri lääkäreiden vastaanotoilla alkoi totuus hahmottua. Kyseessä ei ollutkaan mitään nopeasti ohimenevää, muutamalla lääkkeellä hoidettavaa. En oikein tarkkaan muista mitä kaikkea elämässä oli silloin meneillään. Kävin yliopistoa ja työskentelin itseni puhki rakkaassa työssäni, koitin asettua uuteen kotikaupunkiini ja työ Nouwilla orasti edessä. Keho ja mieli kävivät kierroksilla ja kuittasin heikotukset ja kivut tapani mukaan hymyllä ja hälläväliä-asenteella. Pitkään koitin jatkaa töissä vielä Itsenäisyyspäivää seuranneen vuodelevon jälkeenkin. Niin pitkään tarkalleen, että jouduin vuorojen aikana makaamaan takahuoneen lattialla koittaen kerätä hengitystäni ja välillä pyyhin kyyneleeni ovella, ennen kuin astuin työvuoroon. Nyt jälkikäteen ja objektiivisesti katsoen minun olisi pitänyt lopettaa työt aikaa sitten ja kenties olisin voinut lyhentää tätä kehoa ja mieltä syönyttä ajanjaksoa edes hieman, jos olisin suostunut pitkäjaksoiseen vuodelepoon ja hoitoprosessiin jo heti kun sitä minulle määrättiin. Siksi tahdonkin kirjottaa tästä itselleni todella vaikeasta aiheesta teille. Jotta mahdollisesti säästäisin edes yhden ihmisen niiltä kivuilta, jotka itse jouduin kärsimään ja joita en toivo kellekään toiselle koskaan. Kun keho pakottaa lepäämään, on levättävä. Opin kaikista vaikeimman kautta kuuntelemaan itseäni ja ehkä hyvä niin. Ne kivuliaimmat oppikoulut kun eivät koskaan oikein unohdu.

Hi guys and happy Finnish Independence Day!♥ For me this holiday means celebrating my independent home country, but something else too. Today marks a year since I started my year long battle with my health. A year ago when me and my friend were walking to watch the firework-show for 100-year-old Finland, I told her I was feeling a little off. Half an hour later that same friend was doing her all to help my shivering body into a cab. Back then I didn’t really see what was infront of me, but during the next few weeks when I was going from doctor to doctor and test to test I started to realize the bigger picture. This wasn’t going to pass quickly or be fixed with a few pills. I can’t really remember everything that was going on in my life back then. I was studying in university, working tiredless in my beloved job, trying to settle into my new hometown and my new job with Nouw was just around the corner. My body and mind were on under so much and yet I smiled my way through all the pains and light-headedness. I tried to keep going to work still after the bedrest that followed that day. I went to work for so long in fact that I had to spent some of my time there lying on the backroom floor trying to catch my breath and somedays I swiped my tears before entering my shift. Looking back at it objectively, I can see that I should’ve stopped working a long time ago and maybe I could have shortened this period that ate my body and mind so much, had I started treatments and bedrest when I first was instructed to. That’s why I felt like writing about this very hard topic for me. So I could maybe spare just one person from all the pain I went through and that I wish upon no-one. When your body tells you to rest, you need to rest. I learned to listen to my body the hardest way, and maybe that’s for the best. You see the hardest lessons are the ones we never really forget.

Kun tänään sain herätä hymyillen ja ilman kipuja, tuntui se edelleen ihmeeltä vaikka jo kuukauden olen totutellut uuteen, pääsääntöisesti hyvään olooni. Mietin miten erilaista on pystyä asioihin ilman jatkuvaa pelkoa. Toki edelleen mieltäni varjostaa uhka asioiden palaamisesta ennalleen, mutta nyt on opeteltava nauttimaan tästä, mitä on, tulevan pelkäämisen sijaan. On suuri siunaus olla terve ja kokea kykenevänsä samoihin asioihin kuin muutkin. Ehkä vuoden päästä tämä ajanjakso on minulle vain muisto muiden mukana, mutta juuri tällä hetkellä en koe, että voin enää koskaan ottaa terveyttäni itsestäänselvyytenä. Ja toisaalta hyvä niin. Onpahan joka aamu vielä yksi syy lisää olla erityisen kiitollinen heräämisestä siihen ihan tavalliseen oloon. Muistetaan olla kiitollisia niistä asioista mitkä meillä on hyvin! En tiedä teistä, mutten itse olisi selvinnyt näin pitkälle jossen olisi pitänyt päiväkirjaa asioista, joista minulla oli syytä olla kiitollinen. Joinakin päivinä kun en päässyt sängystä ylös, listaan saattoi kuulua ainoastaan ystävien viestit ja ikkunasta orastava auringonvalo. Pikkuhiljaa aloin keksiä lisää syitä olla kiitollinen, vaikken voinutkaan poistua kotoani, kuten mahdollinen tulevaisuus, pehmeä peitto, Frendit, kuuma sitruunavesi, hyvät muistot… Näillä sanoilla, ihanaa ja toivottavasti kiitollisuuden täyteistä Itsenäisyyspäivää teille jokaiselle xx

When I got to wake up this morning smiling and pain-free, it still felt like a miracle thought I’ve tried to get used to my new, mainly good, feeling for a month. I’m still in awe how different it is to be able to do things without constant fear. Sure my mind still keeps reminding me how things can go back, but for right now I need to learn to enjoy what is, instead of being afraid of what might lie ahead. It’s a huge blessing to be healthy and able to do the same things as others. Maybe in a year this period in my life will be just a memory amongst others, but right at this moment I don’t see myself ever taking my health for granted again. But then again, that might just be a blessing in disguise. At least now I feel very grateful each morning when I wake up feeling just normal. We should all remember to be thankful for all the things that are good in our lives! I don’t know about you, but what has got me through a lot in my life is keeping a gratitude journal. On the first days when I couldn’t get up from my bed I wrote just a few things like messages from friends and the sunlight coming in from the window. Slowly I started coming up with more things to be grateful for tho I was still laying in bed: future, soft blanket, Friends, hot lemon water, good memories… With that in mind I hope you have a great, gratitude filled day xx

Pictures: Vilma Vitikka

PTSD, FIGHTING BATTLES & WINNING

Moikka kaikki ja maailman parasta keskiviikkoa!! Mulla on ollut muutaman päivän ajan ihan huippu hyvä olla ja tahdoin jakaa teille että miksi! Kulunut vuosi on pitänyt sisällään paljon minulle suuria asioita ja muutoksia, kuten olen tuonut esille blogissani jo aiemmin. Sunnuntaina ja maanantaina voitin itseni täysin ja tein jotakin, mitä en rehellisesti uskonut tekeväni vielä ainakaan vuoteen. Lensin nimittäin ulkomaille! Monelle tämä tuskin kuulostaa millään tapaa suurelle jutulle, mutta merkitsi minulle paljon ja vaati niin kovasti aikaa, työtä ja energiaa, että tällä viikolla en tule poistumaan sohvalta jollei ole pakko (kävisikö joku mun puolesta luennot ja ruokakauppa reissun?) haha.

Hi guys and best Wednesday ever!! I’ve been feeling so great for the past few days and I wanted to share the reason with you! The past year has given me a lot of big things and changes, like I’ve mentioned here before. On Sunday and Monday I outdid myself completely and did something I didn’t think I’d be doing for at least a year. I flew abroad! For many of you this probably doesn’t sound like a big deal, but for me it meant everything and took so much work, time and energy, that I won’t be leaving my sofa this week unless I really have to (for lectures and grocery shopping that is) haha.

En saisi vielä stressata paljoa, sillä se aktivoi kehoa väärällä tapaa ja pahentaa vointiani, mikä ei tietenkään ole hyväksi paranemiselleni. Kuluneella viikolla kohtasin kuitenkin yhden isoimmista stressin lähteistä joita minulla on ja voitin sen. Minua pitkään seuranneet tietävät, että matkustelin ennen muutaman kerran vuodessa eri kohteisiin ja nautin siitä kovasti, se oli todella vahvasti mun juttu. Puolitoista vuotta sitten sairastuin kuitenkin matkalla vakavasti, eikä ollut varmuutta, selviäisinkö takaisin Suomeen. Kun viimein kotiduin pitkän sairaala-jakson jälkeen pyörätuolissa Suomeen, en ajatellut asiaa kuntoutumisen jälkeen sen kummemmin. Myöhemmin aloin kuitenkin saada kovia ahdistuksia, paniikkeja ja hapenpuutteen tuntua asioista jotka muistuttivat matkaan liittyvistä asioista. Ajan kuluessa huomasin, että yllättäen mieleni valtasi valtava pelko Suomesta poistumisesta. Alitajuntaani oli iskostunut ajatus, että kun täältä lähtee ei välttämättä enää pääse takaisin. Tietoisessa mielessä tiesin tämän tottakai olevan ”aivan hölmöä” (vaikka olinkin sen kokenut), mutta kun mieleni alkoi elää aikaa uudelleen menin totaaliseen paniikkiin enkä pystynyt järkeillä aivoilleni, etten ole hengenvaarassa. Ihmiset jotka kärsivät ahdistuksesta tai paniikkikohtauksista tietävät tunteen, mutta sitä on haastavaa selittää niin että sen vakavuuden ymmärtää ihmiselle joka sitä ei ole kokenut. Ehkä niin, että kuvittelet itsesi tilanteen jossa olet ollut todella peloissasi/kauhuissasi (kun joku seuraa sinua kotiin pimeällä, pitäessäsi esitelmää, kun lentokoneessa on kovaa turbulenssia tai mikä pelkosi onkaan): sydän tykyttää, rintaa puristaa, kädet hikoilevat, oksettaa, keho on valmiustilassa, luulet että pyörryt… Sellainen tunne, mutta yhtäkkiä ilman varsinaista vaaranaiheuttajaa. Se on todella pelottavaa, enkä tietenkään toivo näitä tuntemuksia kenellekään.

Trauma valtaa koko mielen ja muuttaa ajattelutapaa. Siispä olen viimeisen kuukauden elänyt siinä uskossa, etten mitenkään voisi lentää Göteborgiin työ-tapaamiseen. Sunnuntaina vielä tunti ennen kentälle lähtöä itkin paniikissa asuntoni lattialla ja pyörittelin mielessäni eri viestejä joita lähettää ilmoittaakseni perumisestani, vaikka tietoisessa mielessäni tunnistin matkan olevan ”suhteellisen helppo” ja kotiinpaluun nopea. En tiedä miten sain itseni lopulta pakotettua junaan ja vielä kentällä vakuutin itselleni jatkuvasti, että voin kääntyä kotiin heti kun paniikki tulee. Työkaverini nähdessäni onnistuin kuitenkin uppoutumaan rupatteluun ja ennen kuin huomasinkaan olin lentokoneessa. Haluan vielä täsmentää, että lentäminen itsessään ei pelota minua millään tasoa, joten lento kohteeseen sujui oikein miellyttävästi. Matka itsessään ei ollut helppo, kuljetin mukanani omat ruuat, uuvuin pitkien päivien aikana, enkä nukkunut montaa tuntia yöllä (enkä reissun jälkeisinä öinä), sillä kehoni oli edelleen valmiustilassa. Oli kuitenkin ihanaa olla pitkästä aikaa toisella maalla, tavata upeita työkavereita, oppia lisää ja tuntea itsensä voittajaksi. Suomeen laskeutuessa kikattelin kun koko kehoni valtasi niin voimakas rentoutumisen ja onnen tunne, paniikki oli poissa. Vuoden olin kasvattanut päässäni mörköä joka rajoitti elämääni ja nyt olin näyttänyt sille, että siitä huolimatta mitä se sanoo, minä olen ohjaksissa. Kyyneleiltäkään en voinut välttyä.

I shouldn’t be stressing out too much yet, because it activates the body in a wrong way and makes me feel worse, which is definitely not a good thing for my healing process. The past week I managed to face one of the biggest sources of stress I have and I won it. People who have followed me for a long while know, that I used to travel twice a year to different destinations and I really enjoyed it, it was my thing. A year and a half ago I got seriously ill while traveling thought and we weren’t sure whether I’d make it back to Finland. When I finally flew back in a wheelchair after a long time spend in hospitals, I didn’t spend any time thinking about the experience after my recovery. Later on I started having anxiety, panic attacks and hardship with breathing whenever something reminded me of the trip. When some time went by I noticed I had developed a huge fear of leaving Finland. My unconscious mind was sure, that if I was to leave I’d maybe never make it back. In my conscious mind I of course new that this was ”silly” (thought it had happened to me before), but my mind started re-living the experience and I would be in such a panic I was unable to convince my brain that my life wasn’t under a threat. People who go through anxiety or panic attacks know the feeling, but I find it difficult to explain the seriousness to someone who hasn’t felt it. Maybe if you picture yourself in a moment where you’ve been feeling frightened/very scared (when someone is following you home late, you have to hold a presentation, the airplane is facing hard turbulence or whatever your worst fear may be): your heart is pounding, chest hurts, hands are sweating, you feel nauseous, your body is in alert, you think you’re gonna pass out… That feeling, but with nothing in sight to be scared of. It’s extremely scary and I don’t’ wish it upon anyone.

Trauma takes over the mind and alters the way you think. That’s why I’ve been living the past month being certain, that there is no chance I’ll be flying to Gothenburg for my work-meet up. On Sunday just an hour before leaving for the airport I was crying in panic on my floor and thinking about ways to cancel my attendance on the trip, even thought in my conscious mind I knew it was a ”rather easy” trip and I’d be home before I knew it. I have no idea how I eventually forced myself into the train and even at the airport I was constantly telling myself that I can turn around at any given moment. When I saw my colleague I managed to get myself so involved with the conversation that I was in the plane before I knew it. I want to make it clear thought that I am in no level afraid of flying, so the flight itself was very nice. The trip itself wasn’t easy, I had my own foods with me, I got exhausted during the long days and I barely slept at the hotel (or nights after the trip) because my body was so alert. It was wonderful thought to be in a different country again, meet my amazing colleagues, learn more and feel like a winner. When we landed in Finland I kept giggling because my whole body was filled with a rush of relaxation and happiness, the panic was gone. A whole year I had been growing this monster in my head and let it limit my life and now I had shown it that no matter what it makes me believe at times, I’m in charge. Couldn’t help but tear up.

Tahtoisin lisätä tietoisuutta ja ymmärrystä mielen asioista, kun minulla on siihen kanava. Näistä asioista on mielestäni tärkeää puhua (vaikkei se minullekaan ole helppoa), sillä moni ihminen kärsii vaikeista asioista joita me emme täysin ymmärrä. Juuri tämän takia on älyttömän tärkeää kohdella toisia kiltistä ja kunnioittaen aina, vaikkei ymmärtäisikään toisen ajatuksia. On todella tärkeää olla vähättelemättä läheisten kokemuksia ja osoittaa tukea silloinkin, kun ei ymmärrä asioita joiden kanssa toinen kamppailee. Voi myös itsenäisesti lukea aiheesta tai pyytää toista selittämään, tarkkailemalla kuitenkin että tämä on valmis ja halukas kertomaan. Olen ollut todella onnekas, että ystäväni ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet minua ja olleet ylpeitä saavutuksistani. Olisi ollut aivan kamalaa, jos joku olisi tokaissut matkan olevan helppo tai kyseenalaistanut pelkoani, sillä paniikki ei ollut ollenkaan hallittavissani ja olisin ahdistunut entisestään tuntiessani painetta ja huonommuutta vähättelyn johdosta. Tahdon tsempata jokaista mielensä kanssa taistelevaa, että asioista voi joku päivä päästä eteenpäin ja selvitä! Ei ehkä tänään tai huomenna, mutta pieni askel kerrallaan. Eikä koskaan, koskaan saa verrata omaa polkuaan jonkun toisen reittiin. Jos jollakin toisella on syntymästä saatu loistava kielipää uuvut takuulla yrittäessäsi pysyä oppimisessa tämän vauhdissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettetkö säännöllisellä treenillä ja opiskelulla voisi pitkällä aikajänteellä tavoittaa yhtä hyviä, ellet jopa parempia arvosanoja kielistä! Sillä ei myöskään ole mitään merkitystä, miten pieni juttu sinun saavutuksesi jollekin toiselle on. Jos sinusta tuntuu mahtavalle, se on aivan kaikki millä on väliä! Lempi sanontani tuli maanantaina mieleeni itkiessäni onnen ja ylpeyden kyyneleitä saapuessani kotiin lennolta: ”You just keep putting one feet in front of the other and one day you look back and you’ve climbed a mountain.” Lempeää, kaunista iltaa jokaiselle, ollaan itsellemme ja toisillemme hyviä xx

I want to spread some knowledge and understanding of mental struggles since I have the platform. These things are extremely important to discuss (thought it’s not easy, even for me), because a lot of people are facing difficult things we don’t fully understand. This is why I think it’s so incredibly important to treat others nicely and with respect always, even when you don’t understand their thought process. It’s crucial to not undermine the experiences of the people close to you and to express your support even when you don’t know the battles the other person is facing. You can also independently read about the subject or ask them to explain, just be sure they are ready and willing to tell. I’ve been so lucky that my friends have listened and understood me and been proud of my accomplishments. It would have been devastating, if they had been undermining the struggle or questioned my fear, because the panic was out of my control and I would have been even more anxious had I felt the pressure and inferiority of other peoples opinions. I wish to encourage everyone fighting within their minds to know that one day you can move forward and survive! It may not be today or tomorrow, but one small step at a time. And you should never, never compare you path to that of someone else. If someone was born with a great head for learning languages you will get burnt out trying to to keep up with them in learning. That doesn’t mean thought that with time, constant practicing and studying you wouldn’t be able to reach as good, if not better, grades than them in languages! It also doesn’t matter how small your accomplishment might be to someone else. If you’re feeling amazing that’s all that matters! My favorite quote came to mind on Monday when I was crying tears of pride and joy after coming home from the airport: ”You just keep putting one feet in front of the other and one day you look back and you’ve climbed a mountain.” Peaceful, beautiful evening to each and every one of you, let’s be good to ourselves and each other xx

Tilaa ilmoitukset uusista Shades of Scandi blogijulkaisuista suoraan sähköpostiisi. 

Vieritä ylös