Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

MIELENTERVEYDESTÄ


Kansainvälistä mielenterveyspäivää vietettiin viime viikolla. Halu oli kova kirjoittaa jo silloin, mutta päätin kuitenkin päivän teeman mukaisesti laittaa mielenterveyteni edelle ja ottaa paljon tarvittua omaa aikaa postauksen tekemisen sijaan. Viime aikoina on ollut hektistä. Ajoittain on tuntunut, ettei ehdi tai edes jaksa kuunnella, mitä mielellä on asiaa, vaikka tiedän hyvin, että mieli pitäisi laittaa ykköseksi. Jos mieli ei toimi, ei ihminen kokonaisuutenakaan voi toimia. Itse pidän mieltä avaimena koko terveyteen.




Elämäni aikana olen nähnyt läheltä ja myös itse sairastanut laajan kirjon mielenterveyden ongelmia. Kohtasin ensimmäiset mielenterveyden ongelmani jo 13-vuotiaana, mutta silloin olin niin nuori, etten ymmärtänyt sairastavani saatika tarvitsevani apua. Jälkikäteen on aivan kamalaa miettiä, että niin nuori ihminen luulee, ettei hänellä ole tulevaisuutta ja että koko elämä tulee olemaan vain harmaassa sumussa tarpomista. Nyt myöhemmin toivoisin, että voisin auttaa sitä pientä tyttöä hänen taistelussaan – kehottaa kertomaan jollekin ja hakemaan apua.


Mielenterveyden ongelmat eivät katso ikää, sukupuolta, kansallisuutta tai muitakaan piirteitä. Kyse ei ole siitä, kuka on paras taistelija, kuka on positiivisin tyyppi ja kuka selviää ilman terapiaa. Välillä elämäntilanne, ihmissuhteet, omat ajatukset tai ympäristö vain käyvät liian raskaiksi ja mieli sairastuu. Silloin mieltä tulee hoitaa, ihan kuin kehoakin sen sairastuessa. Näin se vain menee.




Itse kiistin pitkään nuoruuteni ongelmat. Ajattelin, että optimistisuuteni ja positiivisuuteni takia en ole voinut sairastaa tai voi sairastua tulevaisuudessa. Fakta on kuitenkin se, että kaikista positiivisimmat tyypit joita tunnen, ovat usein käyneet myös ne kaikista matalimmat kuopat. Kuka vain voi sairastua. Tämän takia on tärkeää kysellä säännöllisesti, mitä lähimmäisille oikeasti kuuluu.




On ihanaa puhua ystävien kanssa avoimesti terapiasta. Moni ystäväni on käynyt sielä, ja lopuille sitä suosittelen. Pelkäsin terapian aloitettuani, että musta tulee se ärsyttävä tyyppi, joka aloittaa jokaisen lauseen sanoilla ”mutta kun mun terapeutti sanoi näin”. Nyt tuntuu, ettei siinä ole mitään väärää, vaikka välillä elämäntilanteestani puhuessani toisin esiin myös terapiassa oppimaani. Terapia on luonnollinen osa elämääni, mikä tekee myös siitä puhumisesta minulle ihan tavallista.




Tuntuu, että kynnys hakea apua on edelleen liian suuri. Moni ystäväni on vähätellyt tilanteitaan sanoen, että joku toinen tarvitsee apua heitä enemmän. Ymmärrän tämän ajattelutavan paremmin kuin hyvin, mutta se, että toisella on ”vaikeampi” tilanne, ei poista sinun tuskaasi. Jos et pääse omin avuin ylös kuopasta, pitää siihen hakea apukäsiä. Kun ensimmäisen kerran lääkärin määräyksestä soitin terapiavastaanotolle, nauroi puhelimeen vastannut virkailija minulle. ”Onneksi” hain tällöin apua pääasiassa saaadakseni tukea fyysiseen sairauteni kanssa elämiseen, mutta auta armias, jos olisinkin tällöin ollut henkisesti pohjalla. Tämä tapahtuma jätti kauhukuvan siitä, että ongelmilleni vain naurettaisiin. Sain jonottaa ensimmäiselle terpiakäynnilleni kaksi kuukautta. Kun vihdoin pääsin paikalle, olin niin poikki, että itkin koko tunnin. Psykiatri varasi minulle saman tien ajat kaikille seuraaville viikoille. Vasta silloin tuntui, että pystyin hengittämään.




Mielenterveyden ongelmista pitäisi voida puhua ääneen. Niiden ei pitäisi aiheuttaa stigmaa tai olla häpeällisiä. Luin juuri Maria Veitolan nerokkaan Instagram-tekstin, jossa tämä kirjoitti: ”–Edelleen mielenterveysasiat on silti joillekin häpeän aihe ja jopa tabu. Hullua. Ihminen on keho+mieli. Kelatkaa nyt, että vaikka kurkkukipu olisi tabu.” Juuri näin! Miettikää, jos muihinkin ihan inhimillisiin ja yleisiin ongelmiin ei kehdattaisi hakea apua. Tahdon antaa blogissani niin paljon tilaa mielen hyvinvoinnille juuri tästä syystä. Muistuttaakseni, että mieli on hauras ja voi sairastua yhtälailla kuin kehokin. Siitä täytyy pitää huolta jo silloin, kun se on terve.




Olen hokenut jo pitkään ja sanon sen nytkin: mielestäni psykologi-käynnin kuuluisi olla osa koulujen perusterveydenhoitoa jo nuorelta iältä. Kun vuosittain käydään terveydenhoitajalla mittaamassa pituus ja paino ja tarkastamassa näkö, tahtoisin, että yhtälailla käytäisiin tarkistuttamassa mieli psykologilla. Luulen, että ihmisten kynnys hakeutua hoitoon olisi myös paljon matalampi, jos olisi jo käynyt elämänsä aikana psykologilla. Samalla stigma hellittäisi, kun kaikki muutkin ikätoverit olisivat käyneet vastaanotolla. Nuorelle itselleni, ja kaikille muillekin kamppaileville toivoisin, että avun hakeminen olisi helppoa, eikä sitä tarvitsisi pelätä. Rohkaistaan me lähimmäisiämme avun pariin ja toimitaan esimerkkeinä siitä, että mielen ongelmista ja terapiasta saa meidän seurassa puhua vapaasti!

Mitä ajatuksia maailman mielenterveyspäivä teissä herätti? Jutellaan kommenteissa!


Pics: Joanna Suomalainen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa ilmoitukset uusista Shades of Scandi blogijulkaisuista suoraan sähköpostiisi. 

Vieritä ylös